Viha astuu sisään.

Lucia räväyttää silmänsä auki ja huomaa tulen sammuneen. Hänen anomuksestaan on enää jäljellä vain tuhkaa. Lucifer? Oliko se unta? Mutta se tuntui niin todelta... Niin täydelliseltä. Entä se toinen suunta, kenties hänen oma menneisyytensä? Vaikka tuskinpa hänen elämänsä valo olisi noin puhdasta, jos hänen menneen elämänsä voisi aineellistaa, se olisi kuin tervaa. Tervaa joka on mustannut lapsuuden kauneimmatkin haaveet.
Jossain syvällä itsessään Lucia ei todellakaan uskonut tuon ihanan miehen, tuon uuden mahdollisuuden olevan unta. Hän tiesi ettei se ollut. Järkevää se ei ollut, ei tuollaista tapahdu kuin huumeissa ja unissa, hän mietti, muttei siltikään saanut itseään vakuutetuksi. Ehkä toivo pelastuksesta sai hänet uskomaan niin sokeasti, samalla tavalla kuin ihmiset uskovat Jumalaan kun maailma käy liian rankaksi? Lucian ollessa lapsi, hän oli ajatellut sateen olevan Jumalan kyyneliä, kyyneliä jotka oli vuodatettu ihmisten kärsimysten tähden. Mutta sitten hän oli tullut järkiinsä, miksi ihmeessä joku jolla olisi valta kaikkeen, yliote kaikkeen elävään ja kuolevaan, vain itkisi eikä tekisi mitään? Ehkä jumala oli vain pikku lapsi, tuntee nälkää tai väsymystä, mutta sen sijaan että tekisi asialle jotain, hän vain itkee lohduttomasti. Tai ehkä Jumala oli vain pelkkää raakaa julmaa energiaa, miksi muuten asiat olisivat maailmassa näin huonosti? Jopa uskovat sanovat että maailmanloppu on tulossa, ja asiat ovat päin helvettiä! Miksei hän tee mitään?!  Lucia ponkaisee adrenaliinin vallassa ylös ja huutaa huutoa täynnä puhdasta vihaa. Pitkästä aikaa hän tuntee jotain. Ja tunne on vahva. Viha, miten ihana lohduke. Ja viha tarvitsee aina jotain polttoaineekseen, jonkin kohteen. Ja tälläkertaa se oli Jumala. Ja ehkä tulisi aina olemaankin.

"Rakkaani, ei hän tarkoita mitään pahaa. Hän on vain... Hän on vain ymmärtämätön. Hän luulee että ihmiset olisivat niin jaloja että käyttäisivät energiansa ja älynsä nälänhädän ja sotien poistamiseen. Jumala on hyväuskoinen hölmö, naivi lapsi joka uskoo että hämähäkki jolta hän on repinyt jalat irti korjaa itse itsensä. Hän vain katsoo ja odottaa."

Apatiaa ja toivon sirpaleita

On kulunut kolme kuukautta radan päättymisestä. Kahteen ei Lucia ole poistunut kodistaan, mitä nyt  tien toisella puolella olevalle kioskille täydentämään olut- ja tupakka varastoaan.

Lucia sytyttää takkaan jälleen kerran tulen, toivoen että se toisi hänelle lohtua, kärsimystä, mitä vain jotta hän voisi tuntea edes jotain. Vapisevin käsin hän korkkaa uuden pullon olutta ja kaatuu kuoleman väsyneenä maahan. Hän onnistuu ryömimään läheisen lipaston luo ja avaa yhden sen seitsemästä lokerosta. Lucia ottaa esiin poronluu-kahvaisen isältään saadun puukon. Juuri teroitettu terä kimaltaa, liekit paljastavat siinä olevat veritahrat. Salaa jopa itseltään Lucia toivoo etteivät tahrat olisi peräisin hänestä. Samalla kun puukon terä viiltää esiin ensimmäisen veripisaran, valuu Lucian poskelle ensimmäinen kyynel. Hän ei itke tuskasta tai surusta, ne ovat onnen kyyneleitä. Hän on jälleen hetken elossa. Tuo rubiininpunainen kulta on ainoa muistutus, muistutus siitä että vielä ei ole tarkoitus maata hiljaa haudassa. Lucia viiltää viillon toisensa perään kunnes tuli havahduttaa hänet utopistisesta kuolettavan onnen tunteesta. "Voi, tiedän miltä sinusta tuntuu..." huokaa Lucia hiljaa katsoessaan veren valuvan lattialla lojuville kirjepapereille.
Rakkautta ei Lucia ollut koskaan ymmärtänyt. Miksi ripustautua ihmiseen joka kuitenkin vain pettää sinut? Toisaalta arpinen sydän on parempi kuin kivisydän... Yhtäkkiä Lucia keksii. Ehkä tulessa olisi sittenktesiin vastaus hänen ongelmiinsa. Hän nappaa käteensä veren tahriman kirjepaperin ja viiltää jälleen yhden viillon lisää, tälläkertaa syvemmän, jotta verta vuotaisi tarpeeksi. Hän valuttaa veren maljaan ja vanhanaikaisen mustekynän ja kastaa sen ruumiinsa musteeseen. Hän vapisee terän koskettaessa paperia, ja aloittaa elämänsä ensimmäisen rakkauskirjeen.

Rakas, tarvitsen sinua. Missä oletkaan, kuka oletkaan, tule ja näytä  minulle rakkaus, anna minun kokea tuo riipivän ihana tuska , anna  minun tuntea omistushalua, ikävää. Janoan rakkauttasi , hellää syleilyäsi, julmaa mutta nautinnollista katsettasi, tahdon olla sinun, kokonaan sinun. Muuta minulla ei ole kuin sieluni, sen annan sinulle, ja jos sen huolit, vastalahjaksi toivon rakkautesi. Tahdon tuntea sinut, tahdon tuntea ruumiisi lämmön, haluan palvella sinua, tyydyttää sinut kaikilla tavoin. Anna minun olla orjasi, rakkauden orja.

Rakkain Terveisin Lucia.

Lucia asettaa kirjeen jännityksen raastamana takkaan ja katselee kun tuli nuolee ahnaasti hänen viimeistä toivon kipinäänsä.

Lucia seisoo loputtoman pitkässä käytävässä. Seinät hehkuvat punaisena, pelottavana mutta kotoisana verhona. Lucia vilkaisee taakseen, käytävä näyttää muuttuvan kylmemmäksi, puhdas valo siintää käytävän päässä. Hän kääntyy jälleen ympäri ja näkee käytävän toisessa päässä liekehtivän tulen. Kumpaan suuntaan lähtisin, tähän en ainakaan jää, hän miettii. Toisaalta puhdas valo kutsuu häntä lempein kuiskailuin, mutta liekit taas käskevät vietellen häntä puoleensa. Lucia ottaa ensimmäisen askeleen kohti tulta ja huomaa yhtäkkiä seisovansa tyhjyydessä, edessään vain suuri takka. Hän katselee hetken takan suuria liekkejä. Jokin tulen takana kuitenkin varastaa hänen huomionsa. Ovi. Hän astuu pelotta liekkeihin, ja avaa oven. Ovella häntä seisoo vastassa syntisen kaunis mies viekas hymy kasvoillaan. "Tiesin että tulisit. Tässä minä olen, Lucia, elämäsi rakkaus, Lucifer."