Kuolonrata part. 2

Jälleen liikkeessä. Elämä tuntui taas elämisen arvoiselta, sixpack tuntui taas oston arvoiselta, seura taas arvostettavalta. Uudelleen elossa, kapakan tupakkapaikalla. "Hei, mitä te teette?" kuului arvosteleva mutta omalla tavallaan arvokas ääni Lucian selän takana. "Kunhan vedetään röökiä... Mitä se sulle kuuluu?" kuului vastaus. "En minä mitään, näytti vaan niin hauskalta..." Jaa.. Taas näitä,  pelkkiä isukkeuija pillu mielssä.

Yksi lisää.

"Oma itseni? Suhteellisen absurdia. Mielenkiintoinen ehdotus, se on pakko myöntää. Mistähän paikasta mahtoi olla kyse... Vai oliko puhe ihan vain tilasta... Samapa tuo, muutos tekisi hyvää.
 Hah, pitääkö hän minua tyhmänä, ei mitään saa ilmaiseksi, sen olen kyllä tähän ikään mennessä oppinut. Ja itsemurha, miten loukkaavaa, helppo ratkaisu."
Lucia ei toki voinut väittää vastaan etteikö olisi aika ajoittain pohtinut tämän 'helpon tien' kulkemista. Jostain syystä hänen sisällään hädän hetkellä leimahti liekki, tuli joka käski elää. Hän ei antanut kenen tahansa käskytellä itseään, mutta kukaties, ehkä tämä oli viisainta, tätä ääntä oli kuunneltava.

"Miksi kuuntelisit häntä, mistä teidät että juuri hän on oikeassa? Mikä minusta tekee pienemmän, olenko minä täysin merkityksetön? Mitä jos me molemmat käskisimme sinun kuolla, ketä sitten kuuntelisit? Itseäsikö? Hah, tyttö raukka, olet niin sekaisin itsessäsi ettet erota itseäsi meistä. Onnea matkaan vaan, älä tule minulle itkemään kun elämä onkin kurjaa etkä jaksakaan enää."

Niitä oli tosiaan jo liikaa. Rajat muuttuivat entistä epäselvemmiksi, aivan kuin maton alle lakaistu hulluus olisi saanut tarpeekseen.

Tuntematon sääli

Missä hän oli , oliko hän edes todellinen? "Pakko hänen on olla, mitä me muuten olisimme? tarkemmin, missä, kuka ja mikä minä olisin ilman sinua..."

Jostain syystä oli Lucia tuntenut pelkoa, aivan kuin... hän olisi toiminut väärin. Hän tunsi hänet joka näin väitti. Mutta uhkailu ei ollut koskaan häntä pelottanut." Antaa tulla. Tappakaa, lähettäkää helvettiin. Ehkä tätä tulen katumaan myöhemmin... MUTTA.... Se tulee olemaan empimättä paras ratkaisu..."

"Kulta, sinulla on vielä tehtävää, jos luovutat, säälin sinua. Olen pahoillani , mutta sääli on ainoa tunne jota en tahdo tuntea.. Joten..Toivon koko sydämestäni, että et Itse Murhaa tekisi, Ole kiltti rakkaani, todista että sinusta on muuhunkin kuin säälittäviin yrityksiin. Oli tulos mikä tahansa, häviät silti. Voin tarjota sinulle parempaa paikkaa, parempaa seuraa. Paikkaa jossa voit olla Oma itsesi? Mitäs sanot?"

Vapaus?

Voisiko olla totta, että Jumala on niin välinpitämätön olento, ettei hän jaksa edes kiinnostua meistä, onko meillä mitään arvoa jos me vain elämämme? Olemmeko vain hetkellistä viihdettä, kuin kirja jota lukiessa törmäät tylsään kohtaan ja kylmästi hyppäät sen yli, välittämättä sisällöstä?  Mitä meidän oikein täytyy tehdä ollaksemme jonkin arvoisia? Pelkkiä sätkynukkeja, pelinappuloita 'Herran' huvituksissa? Tähänkö täytyisi alistua? Jotain rajaa... Jumala on verrattavissa helinä keijuun, pölyllään toki saa sinut lentämään yli kaiken, mutta yht'äikiä putoatkin kuin kivi kalliolta. Et voi kun kirota tuskaa kun sinut vastaanottava kylmä vastakappale maksaa sinulle hengestäsi.
"Kärsi, se on sun tehtäväsi! Miksi muuten olisit olemassa? Nauttiaksesiko? Hah, älä naurata! Jos sinä nautit , niin minä en ole kiduttanut ystäviäsi päästäkseni nautintoon! Taidat oikeasti uskoa itseesi... Voi sinua raukkaa, nyt jos joskus olet joutunut huijatuksi. Kerrohan, Rakkaani... Miten sinua on kohdeltu, Uskotko? Ja jos niin teet... Mihin uskot, mihin luulet uskovasi?"
"Luci, ei, miksi olet noin Julma..."

"Jumalauta , miksei mikään tapa minua? Sitähän tässä on haettu ties kuinka kauan..." Lucian ajatukset liikkuivat unen ja kuoleman välillä, etsien pelastusta, mutta turhaan.

Tuttuun tapaansa uppoutuu Lucia ruumiin tarjoamiin nautintoihin, ei rajoja, ei loppua, ellei Itse Lucia niin käske. Ainoa mikä hänen tielleen tuli, oli raha. Sitä ei voinut edes hän, elämänsä, kohtalonsa hallitsija päättää. Päätös kenen tahansa, hänen kohtalonsa oli kuitenkin kyseessä, oli tarkoitus mikä tahansa, Hän, Lucia päätti itse ottaa ohjat käsiinsä. Luottaako tunteisiin, vai kuunnellako järkeä? Hän muistaa viimeöiset harhat. Oliko hän sekoamassa vai mitä oikein oli tapahtumassa? Yksi asia oli kuitenkin varma, kenelläkään ei olisi varaa edes kommentoida hänen elämäänsä! Ei kellään, ei koskaan, yksikään elävä olento ei voisi kontrolloida hänen elämäänsä!

Lucia oli vapaa. Vihdoin. Siivet ottivat tuulta alleen ja unohtivat Jumalan, rahahuolet, ylemmät voimat, tunteet ja mielen oikut. Nyt oli aika lentää, kokeilla siipiään. Lucia tiesi tasantarkkaan kuka olisi oikea henkilö viemään hänen neitsyytensä vapauden taivaalla. Joku oli kerrankin osunut hänen arkaan paikkaansa, vapauteen. Nyt oli näytettävä. Lucifer, olisitpa täällä, kaipaan sinua.

Viha astuu sisään.

Lucia räväyttää silmänsä auki ja huomaa tulen sammuneen. Hänen anomuksestaan on enää jäljellä vain tuhkaa. Lucifer? Oliko se unta? Mutta se tuntui niin todelta... Niin täydelliseltä. Entä se toinen suunta, kenties hänen oma menneisyytensä? Vaikka tuskinpa hänen elämänsä valo olisi noin puhdasta, jos hänen menneen elämänsä voisi aineellistaa, se olisi kuin tervaa. Tervaa joka on mustannut lapsuuden kauneimmatkin haaveet.
Jossain syvällä itsessään Lucia ei todellakaan uskonut tuon ihanan miehen, tuon uuden mahdollisuuden olevan unta. Hän tiesi ettei se ollut. Järkevää se ei ollut, ei tuollaista tapahdu kuin huumeissa ja unissa, hän mietti, muttei siltikään saanut itseään vakuutetuksi. Ehkä toivo pelastuksesta sai hänet uskomaan niin sokeasti, samalla tavalla kuin ihmiset uskovat Jumalaan kun maailma käy liian rankaksi? Lucian ollessa lapsi, hän oli ajatellut sateen olevan Jumalan kyyneliä, kyyneliä jotka oli vuodatettu ihmisten kärsimysten tähden. Mutta sitten hän oli tullut järkiinsä, miksi ihmeessä joku jolla olisi valta kaikkeen, yliote kaikkeen elävään ja kuolevaan, vain itkisi eikä tekisi mitään? Ehkä jumala oli vain pikku lapsi, tuntee nälkää tai väsymystä, mutta sen sijaan että tekisi asialle jotain, hän vain itkee lohduttomasti. Tai ehkä Jumala oli vain pelkkää raakaa julmaa energiaa, miksi muuten asiat olisivat maailmassa näin huonosti? Jopa uskovat sanovat että maailmanloppu on tulossa, ja asiat ovat päin helvettiä! Miksei hän tee mitään?!  Lucia ponkaisee adrenaliinin vallassa ylös ja huutaa huutoa täynnä puhdasta vihaa. Pitkästä aikaa hän tuntee jotain. Ja tunne on vahva. Viha, miten ihana lohduke. Ja viha tarvitsee aina jotain polttoaineekseen, jonkin kohteen. Ja tälläkertaa se oli Jumala. Ja ehkä tulisi aina olemaankin.

"Rakkaani, ei hän tarkoita mitään pahaa. Hän on vain... Hän on vain ymmärtämätön. Hän luulee että ihmiset olisivat niin jaloja että käyttäisivät energiansa ja älynsä nälänhädän ja sotien poistamiseen. Jumala on hyväuskoinen hölmö, naivi lapsi joka uskoo että hämähäkki jolta hän on repinyt jalat irti korjaa itse itsensä. Hän vain katsoo ja odottaa."

Apatiaa ja toivon sirpaleita

On kulunut kolme kuukautta radan päättymisestä. Kahteen ei Lucia ole poistunut kodistaan, mitä nyt  tien toisella puolella olevalle kioskille täydentämään olut- ja tupakka varastoaan.

Lucia sytyttää takkaan jälleen kerran tulen, toivoen että se toisi hänelle lohtua, kärsimystä, mitä vain jotta hän voisi tuntea edes jotain. Vapisevin käsin hän korkkaa uuden pullon olutta ja kaatuu kuoleman väsyneenä maahan. Hän onnistuu ryömimään läheisen lipaston luo ja avaa yhden sen seitsemästä lokerosta. Lucia ottaa esiin poronluu-kahvaisen isältään saadun puukon. Juuri teroitettu terä kimaltaa, liekit paljastavat siinä olevat veritahrat. Salaa jopa itseltään Lucia toivoo etteivät tahrat olisi peräisin hänestä. Samalla kun puukon terä viiltää esiin ensimmäisen veripisaran, valuu Lucian poskelle ensimmäinen kyynel. Hän ei itke tuskasta tai surusta, ne ovat onnen kyyneleitä. Hän on jälleen hetken elossa. Tuo rubiininpunainen kulta on ainoa muistutus, muistutus siitä että vielä ei ole tarkoitus maata hiljaa haudassa. Lucia viiltää viillon toisensa perään kunnes tuli havahduttaa hänet utopistisesta kuolettavan onnen tunteesta. "Voi, tiedän miltä sinusta tuntuu..." huokaa Lucia hiljaa katsoessaan veren valuvan lattialla lojuville kirjepapereille.
Rakkautta ei Lucia ollut koskaan ymmärtänyt. Miksi ripustautua ihmiseen joka kuitenkin vain pettää sinut? Toisaalta arpinen sydän on parempi kuin kivisydän... Yhtäkkiä Lucia keksii. Ehkä tulessa olisi sittenktesiin vastaus hänen ongelmiinsa. Hän nappaa käteensä veren tahriman kirjepaperin ja viiltää jälleen yhden viillon lisää, tälläkertaa syvemmän, jotta verta vuotaisi tarpeeksi. Hän valuttaa veren maljaan ja vanhanaikaisen mustekynän ja kastaa sen ruumiinsa musteeseen. Hän vapisee terän koskettaessa paperia, ja aloittaa elämänsä ensimmäisen rakkauskirjeen.

Rakas, tarvitsen sinua. Missä oletkaan, kuka oletkaan, tule ja näytä  minulle rakkaus, anna minun kokea tuo riipivän ihana tuska , anna  minun tuntea omistushalua, ikävää. Janoan rakkauttasi , hellää syleilyäsi, julmaa mutta nautinnollista katsettasi, tahdon olla sinun, kokonaan sinun. Muuta minulla ei ole kuin sieluni, sen annan sinulle, ja jos sen huolit, vastalahjaksi toivon rakkautesi. Tahdon tuntea sinut, tahdon tuntea ruumiisi lämmön, haluan palvella sinua, tyydyttää sinut kaikilla tavoin. Anna minun olla orjasi, rakkauden orja.

Rakkain Terveisin Lucia.

Lucia asettaa kirjeen jännityksen raastamana takkaan ja katselee kun tuli nuolee ahnaasti hänen viimeistä toivon kipinäänsä.

Lucia seisoo loputtoman pitkässä käytävässä. Seinät hehkuvat punaisena, pelottavana mutta kotoisana verhona. Lucia vilkaisee taakseen, käytävä näyttää muuttuvan kylmemmäksi, puhdas valo siintää käytävän päässä. Hän kääntyy jälleen ympäri ja näkee käytävän toisessa päässä liekehtivän tulen. Kumpaan suuntaan lähtisin, tähän en ainakaan jää, hän miettii. Toisaalta puhdas valo kutsuu häntä lempein kuiskailuin, mutta liekit taas käskevät vietellen häntä puoleensa. Lucia ottaa ensimmäisen askeleen kohti tulta ja huomaa yhtäkkiä seisovansa tyhjyydessä, edessään vain suuri takka. Hän katselee hetken takan suuria liekkejä. Jokin tulen takana kuitenkin varastaa hänen huomionsa. Ovi. Hän astuu pelotta liekkeihin, ja avaa oven. Ovella häntä seisoo vastassa syntisen kaunis mies viekas hymy kasvoillaan. "Tiesin että tulisit. Tässä minä olen, Lucia, elämäsi rakkaus, Lucifer."

Kuolon Rata osa 1.

Tuli elää kutsuvasti vanhassa, käsin muuratussa takassa. Lucia nojaa lähemmäs takan reunaa, niin lähellä, että tuntuu kuin tulen tappava ja eloon herättävä voima polttaisi pois hänet, hänen syntinsä. Liekkien kuumuus polttaa, mutta se tuntuu niin helvetin hyvältä. Hiljaa syvällä sydämessään Lucia toivoo että voisi olla yhtä tuon tuskaa luovan, leikkisän, syntisen kauniin tulen kanssa. Salaa hän rukoilee että tuli ottaisi hänet orjakseen.
Mitään muuta ei ollut Lucia koskaan tahtonut yhtä vahvasti kuin Kuningastaan, Johtajaa, Kiduttajaa , Suojelijaa, Sielua joka tekisi yhdestä täyden, rakkaudesta täydellisen.
   Hän oli koko tähänastisen elämänsä  virunut tylsissä, sairaissa suhteissa, etsinyt
vaaraa, asettanut itsensä pahoinpideltäväksi, sielunsa, sydämensä sekä ruumiinsa raiskattavaksi. Mutta mikään ei ollut tarpeeksi alkukantaista, raakaa. Mikään ei tuntunut riittävän. Mikään ei ollut tappavan ihanaa, mikään ei ollut tarpeeksi groteskia, mikään ei hiljentänyt huutavaa tarvetta hänen sisällään. Vaan eipä tiennyt tyttö mitä etsi, mitä rukoili, mitä syvällä sisällään tahtoi.

Jälleen kerran tarttui Lucia, pien lapsi vain, lohduttavaan, hitaaseen kuolemaan. Hän tuntee ihanan, kutittavan pistoksen kun neula lävistää hänen ihonsa. Kiihotus yltyy hänen vetäessään verta tutkimattomien kemikaalien sekaan. Vesi keimailee viettelevästi ruiskun sisällä. Nyt. Kliimaksi, Liikaa, liian nopeasti. Hento ruumis valuu lattialle tyhjän, verisen huumeruiskun pudotessa kylmälle betonille.

"Hei, pitääkö sulle soittaa joku helvetin lanssi? Herää nyt jumalauta, mä en halua mitään valtion jengiä tänne! Saatana näitä pirihuoria..."
 Ylimielisen opiaatti-kuninkaan eloton ääni tunkeutuu ihanaan, rauhalliseen pimeyteen. "Lanssi? Mitä sä jätkä sekoilet?" mutisee Lucia ja räväyttää silmänsä auki huomaten, ettei hänen yllään seisova parrakas mies kuulu hänen tuttava piiriinsä. "Missä mä oon, mikä päivä nyt on?" kysyy Lucia. "Sä et varmaankaan muista että me poimittiin sut sieltä klubilta. Sä sait saatana jonkun kohtauksenkin, etkä tiennyt ees mitä oot vetäny. Mut 'no hard feelings' , meillä oli ihan hyvä meno pari päivää. Ja nyt on muuten tiistai. Voi Jeesus sun kanssas." vastaa parrakas mies ja hymyilee irvokkaasti silmää iskien. Häneltä puuttuu hampaita ja tallella olevat ovat joko kultaa, vinossa tai mätiä. Kuvottava näky. "Ai. Meillä? Oliko meitä muitakin? Tai no, ihan sama. Oon anyway myöhässä ties mistä."
Lucia nousee ylös, kerää vaatteensa ja katsoo laukkuunsa. Kotiavaimessa riippuva risti katsoo häntä syyttävästi.
"Hei Luci, tossa on mun numero, sulla on viikko aikaa maksee ne kaks hunttia. Ja Kari on nimi, veikkaan ettei tainnu painua sun kaaliis.", sanoo irvileuka ja ojentaa alkon kuitin takapuolelle kirjoitetun numeron.
 "Kiva. Lisää velkaa mistä en ees tienny. No en kyllä ala vastaankaan väittämään, tulkoot ovelle kitisemaan, katotaan sitten." miettii Lucia ja nappaa puhelinnumeron ja nostaa kätensä hyvästiksi.
  Pihalle astuessaan hän kaivaa laukustaan aurinkolasit ja huomaa olevansa tutuilla kulmilla.
Torstai - Tiistai, melkeenpä totaalinen blackout. Mitä nyt jotain hämäriä muistikuvia, Karin oikea käsi painaa Lucian takaraivoa, samalla vasen avaa vyötään. Lucia ei vastustele.
  Likainen mutta toistaiseksi tyydytetty Lucia astuu sisään paikalliseen kuppilaan ja vinkkaa silmää nurkkapöydässä istuvalle miehelle jonka tietää kuuluvan räjähdysherkkiin piireihin.
Ja adrenaliininarkkarin kuolon-rata jatkuu...